Kuvaaja
Markus Sommers
Kirjoittaja
Tiina Metso

Teekkarihaalareiden synty

Vuorimiesten karuista haalareista kehittyi kirjava, yhteenkuuluvuutta korostava teekkarin edustusasu.

Vanhin teekkareita yhdistävä asuste on labratakki, joita käytettiin jo 1920-luvulla ryhmähengen osoittajina. Labratakit olivat yleisessä käytössä 1960-luvulle asti, jolloin Otaniemen muuttoon liittyvissä tapahtumissa tupsukansaa nähtiin laajemminkin labratakeissa. Teekkarimuseon muutto-operaatiossa kuorma-auto kuljetti labratakkisia museoteekkareita iskulauseen ’Kamaa museoon’ alla.

Tänä päivänä labratakkiperinne elää yhä, kun soluyhteisö Joutomiehet käyttää sitä edustusasunaan. Takkiin taiteillaan tussikynillä noiden mainioiden veikkojen pääkallotunnus ja muita tarvittavia koriste-elementtejä, mutta pohjana on sama tuttu laboratorion suojavaate.

Jo labratakkien valta-aikana nousi esille toiveita erilaisten alaryhmien tunnistamisen helpottamisesta. Pohdittiin vuosikurseittain eri värisiä labratakkeja. Tuttuun teekkaritapaan jäätiin kiinni siihen, kuinka monta eri väriä olisi oltava, jotta kokeneempi teekkari ei yhtäkkiä kauhukseen huomaisi samanväristä labratakkia fuksin hennoilla harteilla.


Teekkarin haalari ja teekkarihaalari

Vaikka labratakki oli vakiintunut edustusasu, keskusteltiin jo 1930-luvulla teekkarilehdistössä uudesta pukeutumismahdollisuudesta, joka esiteltiin ruotsalaisella nimellään ’överhalare’. Ajatus ei edennyt haalareiden hankkimiseen asti, mutta idea jäi odottelemaan sopivampaa aikaa.

Haalarit olivat useille teekkareille tuttuja työharjoittelusta tehtaissa, rakennustyömailla ja erilaisissa tuotantolaitoksissa. Mukana tuotuja haalareita käytettiin teekkaritouhuissa luonnollisesti suoja-asuina alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti. Kyseessä olivat siis teekkarin haalarit, mutta eivät vielä teekkarihaalarit, joiden olemassaolon päätarkoitus on osoittaa yhteenkuuluvuutta ja vahvistaa ryhmähenkeä sekä näyttää muille, mihin kuulutaan.

 

 

 

 

 

Brodeerattujen kangasmerkkien määrä haalareissa on räjähtänyt 2000-luvulla Kiinan rajattomien tuotantoresurssien auettua.


Alkuhaalarit

Heti 1960-luvun alussa vaatemaailma muuttui, kun vuonna 1959 opintonsa aloittaneiden Vuorimiesten ryhmä Oopperan ystävät hankki itselleen omat haalarit, joita voi kutsua kurssihaalareiksi. Näitä haalean vihreitä haalareita ilmestyi katukuvaa piristämään kymmenkunta kappaletta. Haalarin selkää koristi iso teksti ’Tiklas’. Yksinkertaisesta tyylikkyydestään huolimatta haalarit eivät kuitenkaan kelvanneet hotelli Pohjanhovin portsarille, joka ohjasi sisään pyrkineet teekkarit napakasti ulos rakennuksesta. Virallisena syynä lienee ollut solmion puuttuminen.

Vuonna 1966 järjestettiin mahtava tempaussarja Temppu’66, joka siivitti tupsukansan muuttoa Otaniemeen. Tempausesikunnalla oli käytössään karhea puuvillahaalari, jonka värin turvallisin määritelmä lienee keskiruskea. Tämänkin haalarin selkää koristaa valmistajan mainos, tällä kertaa ’Pukeva’ ja ’Kappa-keskus’ mainoslauseella ’Kippis kappis’.

1970-luvulla käytössä oli ekskursiohaalareita, joita nimensä mukaisesti hankittiin tiettyjä matkoja varten. Koneinsinöörikillalla oli perussininen raksahaalari, jota oli koristettu liimaamalla siihen vaaleanpunaisia kangaspaloja asianmukaisine teksteineen, kuten ’pivo’.


Kiltahaalarin synty

1980-luvun taitteessa ilmestyivät varsinaiset kiltahaalarit, joista useat olivat kuitenkin nykyisiä ohuempaa materiaalia. Yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen, oli Kemistikillan sininen haalari. Silloisen isännän mukaan ajatuksena oli vaihtaa haalarin väriä vuosittain, joten seuraava olikin jo punainen. Kierto kuitenkin loppui heti alkuunsa ja väriksi vakiintui punainen. Myös iskulause ’Saa juottaa’ syntyi yhtä aikaa.

Haalarin väri saatiin usein killan muissa yhteyksissä vakiintuneista tunnusväreistä, kuten Puunjalostajakillan keltainen ja raksalaisten sininen. Näkyvänä poikkeuksena kaavassa on Koneinsinöörikilta, jonka hehkeän pinkki haalari sai värinsä Ruotsin matkalla mukaan tarttuneesta pehmopantterista.  Vaaleanpunainen väri ei kuitenkaan esiinny killan virallisessa lipussa tai nauhassa, vaikka se leimaakin hyvin vahvasti vapaampaa menoa.

Haalareiden hihojen, lahkeiden tai muiden haalarin osien vaihtelu käynnistyi 1990-luvulla. Lahkeita vaihdetaan yleensä vakiintuneen kumppanin kanssa, muita osia vapaammin.

Painettuja kangasmerkkejä ilmestyi haalareihin samoihin aikoihin, ja vaihtokulttuuri pääsi alkuun. Merkitön haalari voidaan nähdä passiivisuuden osoituksena. Enää ei tarvitse luoda ihmiskontaktien merkkejä vaihtamalla, kun niitä voi ostaa kuin mitä tahansa tuotetta eri tapahtumissa tai erityisiltä merkkitoreilta.