Kuvaaja
Pekka Leiviskä
Kirjoittaja
Pekka Leiviskä

Viimeinkin kohti korkeuksia

Opiskelijoiden suunnittelema ja valmistama neljän kilon satelliitti Aalto-1 esiteltiin ennen viimeistä matkaa.

Aalto-yliopiston käynnistämä opiskelijaprojekti on loppusuoralla. Toukokuun tai kesäkuun aikana noin neljä kiloa painava ja 30 senttimetriä korkea Aalto-1-satelliitti kuljetetaan SpaceX:n Falcon 9 -kantoraketin avulla avaruuteen. Sieltä se sinkoutuu kymmenien muiden opiskelijoiden rakentamien satelliittien kanssa avaruuteen.

– Luulen sen näyttävän kuin Normandian maihinnoususta, kun niitä satelliitteja ammutaan yksi kerrallaan, systeemisuunnittelija Antti Kestilä sanoo.

Kestilä kertoo, että moni satelliitti hajoaa heti ja iso osa satelliiteista ei vain toimi. Noin 45 prosenttia opiskelijoiden rakentamista satelliiteista ei koskaan saa lähetettyä signaalia maahan.

Keskiviikkona satelliitti paljastettiin näyttävästi lehdistölle lähtölaskennan kera. Varsinainen projekti käynnistyi kuitenkin jo 2009.

– Aloimme miettiä Jaanin [Praks] kanssa, että mistä saisimme rahoitusta satelliitin rakentamiseen, Kestilä kertoo.

Aalto-yliopiston professori Jaan Praks on ollut projektin vetäjä. Satelliittia on ollut suunnittelemassa ja rakentamassa kaikkiaan noin sata opiskelijaa.

Satelliittiprojektista tuli lopulta suomalaisen korkeakoulumaailman taidonnäyte laajemminkin. Mukana projektissa on ollut Otaniemen lisäksi, Helsingin yliopisto, Turun yliopisto ja Turun ammattikorkeakoulu. Lisäksi useat yritykset ovat olleet joko mukana tai tukemassa projektia rahalla.

Uusinta teknologiaa testissä

Aalto-1-satelliitin on tarkoitus testata ja tuoda uutta tietoa. Satelliitti kuljettaa mukanaan kolmea niin sanottua hyötykuormaa, jolla tarkoitetaan mukana kulkevia mittalaitteita tai muuta testattavaa teknologiaa.

VTT:n kehittämän spektometrin on tarkoitus kuvata maanpintaa kahdella kameralla ja näin tuottaa tarkempaa tietoa maanpinnasta.

– Voimme saada tarkempaa tietoa esimerkiksi levätilanteesta Itämerellä, VTT:n johtava tutkija Heikki Saari kertoi tilaisuudessa.

Saari korosti, että Aalto-1 on ensimmäinen satelliitti, jolla näytetään mikä on mahdollista.

– Meillä on ajatuksena, että satelliitteja voisi tehdä sarjatuotantona ja se voisi olla jonkun yrityksen tuote.

Aalto-1:n mukana kulkee myös Helsingin ja Turun yliopistoissa kehitetty RADMON-säteilyilmaisin, jonka tarkoituksena on kartoittaa aurinkotuulia maan matalalla kiertoradalla.

Myös satelliitin loppuun on suunniteltu testattavaksi uutta teknologiaa. Ilmatieteen laitos testaa aurinkopurjeen toimivuutta. Siinä missä aurinkopurjeen tarkoitus on toivottavasti joskus tulevaisuudessa kuljettaa teknologiaa kauaksi aurinkokunnasta, satelliittin tapauksessa testataan, kuinka tämä teknologia toimii jarruttamiseen.

Ideana on, että satelliitti ei jää kiertämään avaruusromuksi, vaan sen vauhtia hidastetaan niin, että se lopulta putoaa ilmakehään ja palaa. Käytännössä satelliitista purkautuu sata metriä pitkä ja 25-50 mikrometrin paksuinen lieka, joka varataan negatiivisesti, jolloin se jarruttaa satelliitin vauhtia.

– Kukaan muu ei osaa valmistaa tällaista liekaa kuin suomalaiset, tutkimuspäällikkö Pekka Janhunen Ilmatieteen laitokselta kertoi.

Oikeaa rakettitiedettä

Useasti työelämässä kuulee sanonnan: "Ei tämä mitään rakettitiedettä ole". Oikea rakettitieteilijä Antti Kestilä huvittuu, kun häneltä kysyy, että miten hän nykyisin suhtautuu sanontaan.

– Se mikä tekee tästä niin sanotusti rakettitiedettä on, että tämä on ollut niin jäätävän monimutkainen projekti opiskelijoiden takia. Uusia opiskelijoita tulee koko ajan ja vanhat lähtevät työelämään.

Kestilä kertoo, että hänen suurin oppinsa on ollut huolehtia isosta kokonaisuudesta ja siitä, että kaikki hoidetaan kunnialla loppuun, vaikka opiskelijoilla olisi muitakin kiireitä.

Kestilä muistuttaa, että vaikka heidän satelliittinsa on pienikokoinen, se ei tee sen rakentamisesta yhtään sen yksinkertaisempaa.

– Satelliitin rakentamisessa oli monta pientä ongelmaa. Ne piti järjestyksessä hoitaa. Koko Euroopan avaruusjärjestön käyttämä punainen lanka on pitänyt käydä läpi muutaman pennin budjeteilla ja vähemmän kokeneella työvoimalla.

Toisin kuin voisi kuvitella, Kestilä ei siis löydä rakettitiedettä itse satelliitin teknologiasta.

– Hyötykuormia lukuun ottamatta teknologia ei ole niin dramaattisen monimutkaista. Näin se pitääkin tehdä. Turvautua hieman vanhempaan ja testattuun teknologiaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli Aalto-1:n antennin materiaali. Neljä antennia oli tehty metallisesta mittanauhasta.
Samaa teknologiaa on testattu maailmalla jo aiemmin vastaavissa satelliiteissa.



Aalto-1 on Cubesat-tyyppinen nanosatelliitti. Aalto-1:n massa on noin neljä kiloa ja koko 30x10x10 senttimetriä. Laukaisusta peritään massan mukaan. Aalto-1:n laukaisu maksaa noin 200 000 euroa, josta Aalto-yliopisto maksaa suurimman osan.
 

Asiasana