Tulostettava versio

TEKin teettämä ansiokas Karl-Erik Michelsenin kirjoittamana ammattikunnan historiikki Viides sääty, insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa, nimesi insinöörit ”hiljaiseksi professioksi”.

”Vaikka insinöörejä on kaikkialla ja professio on vanha, insinööreistä ei juuri tiedetä mitään. Insinööreistä ei ole tehty TV-sarjoja ja elokuvia kuten juristeista ja lääkäreistä. Insinööri ei juuri koskaan esiinny oman ammattikuntansa edustajana julkisuudessa, eivätkä insinöörit osallistu poliittisiin väittelyihin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin”, todetaan historiikin johdannossa.

Eduskunnasta tämä käsitys on helppo vahvistaa. Harvoin on insinööri täysistuntokeskustelun keskiössä. Poikkeukset, kuten Iiro Viinanen tai Martti Tiuri, tietenkin vahvistavat säännön. Jos insinöörit puhuvat, niin eivät ainakaan samoista asioista ja samaan aikaan kuin muu yhteiskunta. Insinööreillä on aina oma agenda. Sen on voinut helposti todeta, kun on siirtynyt täysistunnosta tai lehtisalista TEKin valtuuston kokoukseen.

Työelämästä eduskuntaan tulleet puhuvat lyhyesti. He tietävät, että jos johtoryhmän kokouksessa pitäisi moisia kymmenen minuutin puheenvuoroja, saisi ehkä ensimmäisellä kerralla anteeksi, mutta toisella jo potkut.

Itsekin yritän noudattaa linjaa, missä laatu korvaa määrän, eli puhua vähän mutta asiaa. Joskus on mukava sanoa, että puheeni poikkeaa edellisen kansanedustajan puheenvuorosta ainakin kolmessa asiassa – aion puhua lyhyesti, ytimekkäästi ja asiaa. Kaiken lisäksi insinööri miettii, että puhe on puhe ja teko on teko. Mutta että puhe olisi teko?

Yhteiskunnassa se on, varsinkin arvokeskustelun aikana. Puhutaan sitten globalisaatiosta, tietoyhteiskunnan tai teknologian nopeasta kehityksestä, ilmaston muutoksesta tai ikääntymisestä. Insinöörinkin pitää pystyä kertomaan aiempaa paremmin ja kansantajuisemmin, mitkä ratkaisut ovat parhaita ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Itse asiassa Aalto-yliopiston – ja kaikkien muidenkin teknillisten yliopistojen – pitäisi päästä ytimeen myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aalto-yliopisto sopii hyvin esimerkiksi, koska eduskunnassa siltä odotetaan erityisiä näyttöjä.

Kaikille teknillisen alan toimijoille, erityisesti uusille lahjakkaille opiskelijoille, tutkijoille ja professoreille, työn eettinen legitimiteetti eli työn oikeutus on aiempaa tärkeämpää. Tavoitteeksi ei riitä, että on hyvä ja rikas. Aalto-yliopiston pitää pystyä osoittamaan ja kertomaan toimijoilleen ja yhteiskunnalle, että sen tekemisen oikeutus tulee työstä ympäristön ja ihmisten hyväksi.

Ei riitä, että Jorma Ollila osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, myös hiljaisen profession on avauduttava.