Tulostettava versio

Jälkiviisaus on viisauden lajeista paras tai ainakin sillä osuu varmimmin oikeaan. Voidaan sanoa, että yhteisvaluutta eurolla on ollut kymmenvuotisen historiansa aikana seitsemän lihavaa ja kolme laihaa vuotta. Laihoja vuosia eletään nyt, joten talouskasvun ja vakauden siivittämä alkutaival unohtuu helposti.

Laihojen vuosien pääasialliset syyt tiedetään. Euroon otettiin poliittisista syistä mukaan taloudellisilta kyvyiltään liian heikkoja valtioita, eikä pelisäännöistä sovittu riittävän selkeästi. Ja siitäkin, mitä sovittiin, lipsuttiin, kun se oli poliittisista syistä tarkoituksenmukaista.  Niinpä on tultu tilanteeseen, jossa häntä – siis markkinat – on ryhtynyt heiluttamaan koiraa.

Kapitalismi on kuin vikuri hevonen. Jollei sitä suitsita, se kyllä karauttaa ulos radalta ensimmäisessä kaarteessa. Oikein ohjastettuna se kuitenkin juoksee hienosti maaliin ja tuottaa hyvän tuloksen.

Siksi on käsittämätöntä, ettei historian aiemmista talousromahduksista ole opittu mitään, vaikka ne kaikki johtuivat ohjastuksen puutteesta.

Kun EU:lle vaaditaan tiukempaa taloussääntelyä ja muun muassa rahoitusmarkkinaveroa, niin jo parkaisevat Cityn pankkiirit David Cameronin suulla, ettei näin saa tehdä, emmekä me ainakaan ole siinä mukana.

Sääntelyä on silti lisättävä. Jos valtioilta vaaditaan sääntelyn lisäämistä, on myös talouselämän oltava talkoissa mukana. Muuten laihoja vuosia tulee lisää.

Rahoitusmarkkinaverolla tähdätään nimenomaan spekulatiivisen kaupankäynnin vähentämiseen. Samaan suuntaan toimisi niin sanotun lyhyeksi myynnin kieltäminen. Olisi varmaan markkinoita tervehdyttävää, jos kaupankäynnin kohteena olisivat tuotteet, joita oikeasti omistetaan.

EU:n velkakriisi on ratkaistava, se on ratkaistavissa ja se ratkeaa. Näin uskon siksi, että vaihtoehto olisi kaikkien talousromahdusten äiti eikä sitä kukaan tervejärkinen halua edes harkita. Velkakriisin ratkaiseminen vaatii ennen muuta EU:n neuvostoa, siis jäsenvaltioiden hallituksia, terästämään otettaan.

Sisäpoliittinen suosionkalastelu saisi nyt jäädä keinovalikoimassa taka-alalle. Samalla voisi lopettaa tyhjänpäiväisen kiistelyn siitä, kumpaa käytetään: elvytystä vai talouden tasapainotusta.
Molempia nimittäin tarvitaan; elvytystä siellä, mikä nopeuttaa kasvua eniten, ja tasapainotusta siellä, mikä hidastaa kasvua vähiten.

Tiedän hyvin, että tämä on yksinkertaista vain teoriassa. Käytännössä se on pirun vaikeaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Kriisi on tähän mennessä vain vahvistanut EU:ta, koska se on tiivistänyt integraatiota. Tällä tiellä on nyt jatkettava. Siten on mahdollista päästä jälleen osallisiksi lihavistakin vuosista.